Olipas taas viikonloppu

Viime viikonloppuun mahtui seka hyvää, että ei niin hyvää.
Hyvää lauantaina päivällä, kun pojan jalkapallojoukkue pelasi upean pelin: kaikki todella yrittivät parhaansa, ja se myös näkyi: 5-2 voitto kotiin. Poika teki ensimmäisen ja viimeisen maalin.
Sitten heti perään hieman vähemmän hyvää: kanttiinissa pelin jälkeen alkoi epäilyttävästi haista savulta ja kaikkien piti mennä ulos Paloautoja tuli pari paikalle, mutta ilmeisesti kyseessä ei onneksi ollut mitään vakavaa.
Alkuillasta sitten kiirehdin junalla Amsterdamiin tapaamaan serkkua, kun yhtäkkiä kuului pahaenteistä ropinaa ja juna jarrutti ja pysähtyi. Kuulutus: olemme törmänneet. Sitten
junan konduktööri meni ulos katsomaan mitä oli tapahtunut. Pian näkyi kuinka pari ambulanssia ja poliisiauto ajoivat tien toisella puolella, mietimme muiden matkustajien kanssa mitä oikein oli tapahtunut.
Seuraava kuulutus tuli jonkin ajan kuluttua: junan alle oli jäänyt joku, eikä mitään olisi enää tehtävissä. Menisi pari tuntia ennen kuin pääsisimme jatkamaan matkaa.
Siellä sitten istuimme ja ihmettelimme. Soitin serkulle, että tulisinkin hieman myöhemmin...
Lopulta selvisi, että kyse oli ollut itsemurhasta. Hieman oli epätodellinen olo. Eniten mietin sitä, miten junan kuljettaja ja konduktööri tällaisesta tapahtumasta selviävät. He tekevät työtään, ja joku käyttää sitä tappaakseen itsensä. Puistattaa vieläkin.

Pääsimme sitten viimein Amsterdamiin vajaat kaksi tuntia myöhemmin ja löysin serkkuni Leidsepleinin vilinästä. Serkkua oli todella kiva nähdä, söimme hyvin ja juttelimme aivan kuin viimeisestä tapaamisesta olisi korkeintaan vuosi, eikä suinkaan yhdeksän vuotta.
Sunnuntaina hän juoksi Amsterdamin maratonin. Hyvin oli jaksanut juosta ja illalla jaksoi vielä tulla meillä käymään. Nyt hän on ja menossa kotia kohden; toivottavasti nähdään taas pian.